Voisin äkkiä heittää hatusta miltä näytän. Ulkokuoren haluan kuitenkin unohtaa, koska tämän blogin tarkoitus on enemmän tutustua minuun, siis minuun, siihen mitä ajattelen ja mistä unelmoin.

Olen aina ollut tekemisissä paljon lasten kanssa. Rakastan ylikaiken sisarusteni lapsia, sitä miten vilpittömästi he rakastavat vanhempiaan ja miten hellästi vanhemmat rakastavat heitä. Se on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa, mitä haluan itsekin kokea.

Olin 14-vuotias, kun rakastuin palavasti unelmien mieheeni. Suhteemme valitettavasti kaatui juuri ennen 19-vuotissynttäreitäni, koska halusimme eri asioita. Mä halusin kodin, ammatin ja lapsen. Ammatti mulla melkein olikin, vain koti ja perhe puuttui. Silloinen mieheni oli juuri saanut opiskelupaikan ja aloitti opiskelun seuraavaksi 6 vuodeksi opiskelut. Hän teki selväksi, että tätä ennen ei lapsia tule. En kyennyt suodattamaan tätä, joten suhde päättyi. Tarkemmin ajateltuna hyvä niin, koska en ole kertaakaan, en hetkeäkään katunut päätöstäni. Ehkä pelkäsin olla yksin, halusin helpon elämän.

Olin ekaa kertaa elämässäni vapaa! Ei vanhemmat määränneet, ei tarvinnut ajatella poikaystävän tunteita. Vietinkin railakasta sinkkuelämää. Välillä kaipasin miestä enemmän, välillä vähemmän. Rakastin olla yksin, mutta rakastin ajatusta olla rakastettu ja rakastaa.

Reilu puoli vuotta sitten elämäni koki suuren muutoksen. Olin viimeiseen hetkeen saakka epäröinyt baariin lähtöä. Päätin kuitenkin lähteä. Tiskillä ihmetellessäni näin sen - jumalattoman hyvännäköisen miehen. Päädyin keskustelemaan hänen kanssaan ja sainkin siksi yöksi seuraa. Ja sen jälkeenkin oleville öille seuraa.

Nyt etsitään yhteistä taloa ja rakastetaan toisiamme. Toisen seurassa on niin helppo ja hyvä olla. Tässä on nyt hiukan herännyt se ajatus. Ajatus ja haave siitä omasta, pienestä närvätistä. Siitä lapsesta, joka rakastaa mua pyyteettömästi ja jota haluan suojella ja rakastaa ihan täysillä. Ihanan miehen kanssa.

Tämä blogi on matka mun unelmista, suurista haaveista kohti niiden toteutumista.